Suljen selaimestani kaksikymmentäkaksi välilehteä
Mitä tapahtuu omalle ajattelulle, kun vietämme päivän tekstien keskellä pysähtymättä kunnolla yhdenkään äärelle? Essee lukemisesta, levottomuudesta ja siitä, miten oman ajatuksen voi löytää muiden ajatusten melusta.
1
Minulla on tällä hetkellä selaimessani kaksikymmentäkolme välilehteä auki.
Yhdessä niistä on artikkeli, jonka halusin lukea aiemmin päivällä. En enää muista, miksi avasin sen. Toisessa on jokin teksti, joka tuntui vielä hetki sitten liittyvän olennaisesti siihen kysymykseen, jota juuri googlasin. Kolmannessa on kirja-arvostelu. Neljännessä ehkä joku kiinnostava essee Substackista. Viidennessä jotain muuta, mikä vaikutti tärkeältä juuri silloin, kun avasin sen.
Siirryn levottomasti sivulta toiselle. Tallennan jotain myöhempää varten. Vilkaisen alkua. Avaan uuden linkin.
Sanon itselleni olevani tiedonkeruuvaiheessa.
Todellisuudessa en lue mitään. Simuloin vain lukemista.
Se on yksi nykyelämän petollisista kokemuksista. Se on tunne siitä, että olen koko ajan jonkin jäljillä. Että ajattelen itse, vaikka oikeastaan vain liikun nopeasti muiden ajatusten maailmassa.
Etsin, klikkailen, kerään ja selaan. Useimmiten vain lykkään sitä hetkeä, jossa minun pitäisi lukea ja kysyä: mitä tässä oikeastaan sanotaan ja mitä minä itse ajattelen tästä?
2
Robin Hanson tekee esseessään Chase Your Reading jaon kahden tietokirjallisuuden lukemisen tavan välille: etsimisen ja jahtaamisen.
Etsiessä ihminen katselee, mikä voisi olla kiinnostavaa. Jahdatessa hänellä on mielessään jokin kysymys, arvoitus tai ongelma, johon hän yrittää löytää vastauksen tai ratkaisun.
Hanson toteaa, että useimmat ihmiset olisivat älyllisesti tuottavampia, jos lukisivat jahtaamalla, sillä etsiessä lukijat ovat yleensä vähemmän kriittisiä. Jahtaamisessa lukeminen vaatii jatkuvaa ajattelua, koska koko ajan täytyy arvioida, miten käsillä oleva lähde vastaa valittuun fokukseen.
Tunnistan itseni etsivästä lukijasta vähän liiankin hyvin.
On päiviä, joiden lopussa minulla on miellyttävä tunne tehokkuudesta. Olen avannut seitsemäntoista uutta välilehteä, lukenut kolme artikkelia, katsonut pari kirja-arvostelua, ehkä käännättänyt jopa tekoälyllä jonkin englanninkielisen tekstin suomeksi, jotta pääsisin sen ydinajatukseen nopeammin käsiksi. Olen ollut koko päivän tekemisissä tekstien, ajatusten ja sisältöjen kanssa.
Ja silti, jos yritän päivän päätteeksi palauttaa mieleeni, mitä olen oikeastaan ajatellut, en aina löydä kovin paljon ajatuksia.
En ole muodostanut omaa väitettä lukemastani. En ole esittänyt oikeastaan edes kunnollista kysymystä tekstille. Enkä varsinkaan jäänyt epäilemään mitään lukemaani. Puhumattakaan siitä, että minulla olisi aina ollut valmis ongelma tai kysymys, johon etsin vastausta.
Olen todellakin vain etsinyt, en jahdannut.
3
Minua kiusaa tässä erityisesti se, että pidän itseäni yhä hyvänä lukijana.
Tai ehkä en niinkään hyvänä kuin tehokkaana. Sellaisena, joka lukee paljon, pysyy kärryillä, omaksuu nopeasti. Se kuulostaa paremmalta kuin se, että sanoisin suoraan hyppiväni monien tekstien yli, koska janoan koko ajan vain uusia tekstejä.
Lukeminen ei kuitenkaan ole ollut minulle aina tällaista.
Lukiossa kiinnostuin filosofiasta. Oikeustieteellisessä opiskellessani käytin tunteja päivässä vaikeiden tekstien lukemiseen. Sellaisten, joiden kohdalla ei ollut mitään mahdollisuutta kiirehtiä. Oli vain istuttava paikoillaan, luettava hitaasti, palattava takaisin, annettava lauseiden ja ajatusten avautua vähitellen.
Muistan yhä sen rytmin. Se oli yleensä pitkäveteistä. Se ei ollut mikään erityinen suoritus. Se oli minulle vain lukemista, koska halusin ymmärtää ja ymmärtää vielä vähän lisää.
Siksi nykyinen muutos lukemisessani tuntuu niin oudolta. En ole vain yhtäkkiä menettänyt kykyäni lukea ajatuksen kanssa. Muutos on tapahtunut vähän vaivihkaa.
Nimittäin keskittyminen ei heikkene fanfaarien saattelemana. Ei ole päivää, jolloin voisin sanoa, että tästä lähtien minun on ollut vaikea keskittyä monimutkaisen kirjan lukemiseen. Siitä on kai tullut vain vähitellen tapa. Sellainen tapa, että vilkaisen kaikkea ja vain harvemmin jaksan perehtyä perusteellisemmin.
Joskus olen saanut itseni kiinni siitä, että katson samaa kirjan sivua kymmenen minuuttia. Silmäni liikkuvat sanojen yllä, mutta ajatukseni ei enää ole siellä. Olen lukevinani, vaikka oikeastaanhan tällä tavalla vain pidän yllä lukemisen elettä. Ajatukseni ovat harhailleet jonnekin muualle.
Se on melkein surullisempaa kuin se, ettei lukisi lainkaan.
4
Siksi tunnistan niin hyvin Nicolas Carrin kuvauksen siitä, miten jokin aiemmin vaivaton alkaa vähitellen tuntua ponnistelulta.
“Immersing myself in a book or a lengthy article used to be easy. - - - Now my concentration often starts to drift after two or three pages. I get fidgety, lose the thread, begin looking for something else to do. I feel as if I’m always dragging my wayward brain back to the text. The deep reading that used to come naturally has become a struggle.”
Carr kuvailee sitä hetkeä, kun syvä lukeminen ei enää synny luonnostaan, vaan oma mieli täytyy vetää yhä uudelleen takaisin tekstin ääreen. Siinä on jotakin noloa. Kun huomaat menettäneesi jotain, jota pidit ennen itsestään selvänä.
Mutta tässä kaikessa on yksi asia, joka tuntuu itselleni hyvin tärkeältä juuri nyt.
Minä haluan edelleen lukea vaikeita kirjoja.
Haluan ottaa käteeni kirjan, jota ei ole helppo lukea. Sellaisen, jonka lauseet ovat monimutkaisia, käsitteet eivät avaudu heti eikä ajatus etene siististi ja lineaarisesti. Se halu on yhä olemassa, vaikka sellaisen kirjan lukeminen ei tapahdukaan enää yhtä vaivattomasti kuin ennen.
En ole edes koskaan lakannut arvostamasta vaikeaa lukemista tai syvällisempää ajattelua. Pikemminkin niiden arvo on noussut korkeammalle kuin aiemmin. Kyse on pikemminkin siitä, etten ole aiemmin huomannut alkaneeni elää ja rakentaa itselleni rutiineja, jotka ovat vetäneet minua jatkuvasti poispäin syvällisemmästä lukemisesta ja ajattelusta.
Jos haluaa koko ajan vain nopeampaa, lyhyempää, helpompaa ja valmiiksi pureskeltua, niin väistämättäkin syvempi lukeminen ja ajattelu jäävät taka-alalle.
5
Vaikean tekstin äärellä kaikkein hankalinta ei lopulta ole itse tekstin vaikeus.
Usein hankalinta on se ensimmäinen vaihe, jossa ei vielä ymmärrä ja tulee suuri tarve jättää lukeminen kesken.
Tekstin ajatus ei ole vielä auennut eikä oma mieli ole ehtinyt siihen mukaan. Silloin on kaikista suurin houkutus vain lopettaa lukeminen. Tai siirtyä siihen helpompaan tekstiin. Katsoa tekstin selitys jostain muualta. Tai avata uusi välilehti ja jatkaa tiedonhankintaa.
Se houkutus on hyvin tuttua. Mutta olen kuitenkin päättänyt lisätä vaikeiden tekstien lukemista.
Kynä kädessäni alleviivaan. Palaan takaisin. Luen saman kohdan uudelleen. Kirjoitan marginaaliin hajanaisia huomioita, joista osa on täysin keskeneräisiä ja osa ehkä vähän typeriäkin. Ja sitten, kun olen jatkanut tarpeeksi pitkään, alun tahmeuskin alkaa hellittää. En edelleenkään ymmärrä kaikkea, mutta en enää ole täysin tekstin ulkopuolellakaan.
Silloin oloni on lähes euforinen. Lasken kynän kädestäni ja istun hetken hiljaa.
Pystyn tähän vielä.
Se on outo lause, koska se kuulostaa yhtä aikaa lohdulliselta ja hieman surulliselta. Lohtua siinä on se, ettei kykyni ole kadonnut. Surua taas se, että sen säilyminen tuntuu jopa vähän saavutukselta.
6
Olisi niin helppoa syyttää tästä kaikkea ympärillämme olevaa. Puhelimia, algoritmeja, lyheneviä tekstimuotoja, sitä että kaikki pitäisi ymmärtää heti ja mieluiten vaivatta. Ja totta kai ne vaikuttavat. Olisi myös typerää väittää, etteivät vaikuttaisi.
Mutta en päästä tässä aivan helpolla itseäni.
Sillä kukaan ei pakota minua jättämään kirjaa kesken. Kukaan ei pakota avaamaan uutta välilehteä juuri siinä kohdassa, jossa teksti muuttuu minulle työlääksi. Kukaan ei pakota minua valitsemaan helpointa versiota siitä, mitä luen. Teen ne valinnat ihan itse.
Ja koska teen nämä valinnat itse, voin myös valita toisin.
Ei minun tarvitse palauttaa itseäni joksikin entiseksi, täydellisesti keskittyväksi lukijaksi. Tässä vaiheessa suurin tietoinen tekoni on huomata ne tilanteet, joissa voin joko etsiä tai jahdata.
Haluan tietoisesti valita jahtaamisen. Haluan tietoisesti valita ajatuksen kanssa lukemisen.
Lukemisessa ei ole kyse vain tiedon vastaanottamisesta ja keräämisestä, vaan siitä, että sietää hitautta, epäselvyyttä ja sitä pientä turhautumista, joka väistämättä tulee, kun et heti ymmärrä lukemaasi.
7
Minulla on edelleen kaksikymmentäkolme välilehteä auki.
Mutta nyt kun kirjoitan tätä, tiedän jo, mitä teen seuraavaksi.
Suljen niistä kaksikymmentäkaksi.
En vastusta internetiä tai tehokkuutta tai keveyttä sinänsä. Eikä kaikki vaikea ole automaattisesti arvokasta. Mutta en halua menettää sitä osaa itsestäni, joka kykenee rauhoittumaan tekstin äärellä silloinkin, kun se ei heti palkitse. Haluan jaksaa lukea lauseen uudelleen. Haluan ymmärtää lukemani ja ajatella syvällisemmin.
Suljen kaksikymmentäkaksi välilehteä. Ja jätän yhden auki.
